Aloitin työskentelyn tamperelaisen ohjelmistoyrityksen tiedottajana muutama viikko sitten, ja samalla hyppäsin mukaan Koodikerho-verkoston viestintätehtäviin. Kun minulta kysytään mitä ja miksi, kerron, kuinka itsekin haluaisin ymmärtää käyttämiäni laitteita ja ohjelmistoja paremmin.
Oma polkuni koodareiden maailmaan on ollut kaikkea muuta kuin suora tie peruskoulun atk-tunneilta it-alalle – pesunkestävänä humanistina ymmärrän paremmin unkarin kielioppia kuin Javaa ja teknisten ongelmien ratkaisemisessa luotan usein reset-namiskaan. Vaivihkaa olen kuitenkin ajautunut ohjelmoinnin pariin: viestintäopinnoissa teknologia on vetänyt puoleensa, blogimaailma pakottanut perehtymään Html-alkeisiin ja sosiaalinen media vienyt mennessään. Viimesyksyinen RailsGirls-workshop antoi sekin yhden sysäyksen karistamalla ennakkoluuloisten naisten harteilta mielikuvat yksin pimeässä ja pizzankäryisessä nurkassa koodaavista nörteistä.
Nyt työskentelen firmassa, jossa kollegat ovat aloittaneet koodaamisen ennen kouluikää ja ovat työstään edelleen hämmentävän hurmoituneita. Minutkin on pikkuhiljaa saatu imaistua ohjelmoinnin mystiseen maailmaan: GitHub-tilin perustaminen tuntui suunnilleen samalta kuin teininä hankittu pankkikortti ja ensimmäisestä pushaamisesta teki mieli tehdä tunteikas päiväkirjamerkintä. Koen huikeita oivalluksia, kun konttorin koodarit selventävät, mistä mikin arkikäyttäjän kohtaama error johtuu, tai kuinka vaikkapa verkkosivujen kääntäminen tapahtuu. Kuukauden työrupeaman jälkeen ymmärrän ehkä jo promillen työkavereiden keskinäisistä keskusteluistakin.
Kukaan ei opettanut minua koodaamaan koulussa, tai edes kertonut kuinka tietokoneet toimivat. 90-luvun maalaislapselle tietotekniikan opetus oli Word-harjoituksia, hakusanoja Altavistassa ja hirsipuuta ruotsintuntien ratoksi. Meistä kasvatettiin käyttäjiä, ei ymmärtäjiä. Vuonna 2015 tilanteen soisi olevan toisenlainen.
Olen itse jo jokunen tovi sitten siirtynyt koululaitoksesta kasvatusvastuuseen ja ilokseni saan seurata, kuinka mutkattomasti ja ennakkoluulottomasti jälkikasvu suhtautuu ympäröivään teknologiaan. Nelivuotiaani pelaa muistipelejä verkossa, katselee Jukka Pojan musiikkivideoita puhelimella ja kirjoittaa omaa versiotaan Kalevalasta tietokoneella. Jos joku nyt kertoisi hänelle, mitä ohjelmointi on, olisi tietoyhteiskunta taas vähän paremmassa turvassa.
Koodikerhon päämäärä on yksinkertainen: saada lapset ymmärtämään ja hyödyntämään digitaalista maailmaa paremmin. Ohjelmoinnin ottaminen mukaan opetussuunnitelmaan ei tarkoita perinteisen kirjoitustaidon kuoppaamista tai liikkuvien lasten nenien liimaamista näyttöihin. Koodausopetus antaa lapsille – siis tulevaisuuden aikuisille, työntekijöille, johtajille ja päättäjille – isomman valikoiman avaimia niihin oviin, joista digitalisoituneessa maailmassa kuljetaan päivittäin.